Heippa... Olen ollut viime aikoina poissa ja tänään tuli taas tämä mieleeni. On perjantai yö, hieman humaltunut olo ja väsyttää aivan sietämättömästi mutta päätin silti istuutua tätähn koneen ääreen hetkeksi. Ahdistaa! Tekee niin mieli tyhjentää taas taakkaa. Haluan täyttää itseni sisältä jolla oksentaa kaikki paha sisältäni. Siltä se tuntuu. Saada hetkeksi se kevyt, tyhjentynyt tunne...hetki, jolloin en kykene minuuteiksi ajattelemaan, saan pääni tyhjäksi. Olen liikaa yrittänyt, tuloksetta! en saa painoa muuttumaan, ajatuksiani enää kasaan, en tunne itseäni hyväksi. Toisin sanoen, kuvotan itseäni:
Vihaan kaikkea minussa! Vihaan vartaloani, vihaan reisiäni, läskejäni, ääntäni. Vihaan ajatuksiani, vihaan elämääni ja ihmisiä jotka välittävät vain itsestään ja ajattelevat syömishäiriön olevan hienoa! Tämä ei ole hienoa! Vain se tunne on hienoa, kun olet voittanut itsesi, olet todistanut pystyväsi mihin vain...Olet onnellinen! Muuta en toivo...

Olen epäonnistuja kun en ole pystynyt kontrolloimaan itseäni, en ole tarpeeksi yrittänyt ja nyt saan kärsiä seurauksista. En halua tätä vartaloa, en ole onnellinen siinä ja siksi elämä tuntuu päivä päivältä vaikeammalta ja surullisemmalta. Pahinta on se että kukaan ei tunnu ymmärtävän. Jällen kerran olen pettänyt itseni. Ei paitsi epäonnistumisesta painonpudotuksen suhteen vaan siitä mistä pääsin vuosia sitten eroon...Kaksinkertainen viihteellä käynti viikossa on saattanut minut taas kiusaukseen. Otin taas sitä ihme-pilleriä... miksi... vaikka toivoin niiden päivien olevan ohi vuosi sitten. Olenko todella menettänyt otteeni taas vai vain tylsistynyt elämään, vaikka tiedän mitä se tuo taas tullessaan.

Kaikkein pahimpina hetkinä kun olet ollut useita päiviä syömättä ja tullut siitä liian ylpeäksi, sorrut ahmimaan ja siinä vessan pytyllä oksentaessa et saa kaikkea sitä lihottavaa paskaa ulos itsestäsi vaan se jää sinne turmelemaan ja syövyttämään kaiken minkä eteen olet raatanut ja kärsinyt, saan sen pelottavan tunteen missä haluaisin kuolla siihen paikkaan...joskus haluaisn taas rangaista itseäni... nähdä taas sen viillon joka tuoreena tuntuu iholla niin pahalta ja kivuliaalta että unohdat läskien kertyvän reisiisi. Toivon kyllä että en koskaan näkisi enää mitään sellaista ihollani... aah, alan olla todella väsynyt...kirjoitan huomenna herättyäni mitkä fiilikset...

Taas perjantai... Viime yö oli tuskainen. En saanut nukuttua ja itkin itseni uneen. Olen ollut viime aikioina käsittämättömän väsynyt ja stressaantunut. Kaikki ikävät asiat kasaantuu ja vievät kaiken voiman... Painokin on pysynyt samana. Haluaisin hetken levähtää, päästä tästä kaikesta pois. Pelkään että jos en pian saa iloisuuttani takaisin muut huomaavat ja kyselevät vointiani ja näkevät minun kuihtuvan. Olen kyllä täydellinen näyttelemään ja peittämään jälkeni mutta en jaksa sitä valehtelukierrettä. Olen nyt jo peloissani siitä kuinka hyvin ihmiset syövät valheeni.

Muutin tänne Helsinkiin noin puoli vuotta sitten jolloin painoin joku 55 varmaan ja nyt tähän päivään saakka paino on pudonnut melkein 10 kiloa! Se on ajallisesti pitkä väli ja olen tehnyt sen lähes huomaamatta. Mutta nyt kun annan painon pudota vielä enemmän, pelkään joutuvani taas siihen syyttelykierteeseen. Se on tehtävä nyt nopeasti ennen kuin joku tulee tielleni! Tällä hetkellä elämässäni ei ole yhtään ruuantuputtajaa, en näe usein vanhempiani ja sukulaisiani, enkä enää seurustele...tämä on täydellistä aikaa laihduttamiselle!:)

Eilinen yö myös hieman pelästytti minua. Oksensin, taas tapani mukaan, mutta se ei tuntunut helpottavan enää samalla lailla. En tiedä, joskus on sellainen tunne, kun mikään ei saa kipua pois ni haluat tuntea sitä kipua suurempaa ja se henkinen paha olo unohtuisi hetkeksi. Halusin kaivaa esille jotain terävää ja jättää sillä kädelleni muisto taas ajatuksistani. Mutta en tehnyt niin. En edes oksentanut kuin kerran. Luulen kasvaneeni voimakkaammaksi itsekurini suhteen...ehkä siksi olen helpommin onnistunut painonpudotuksessanikin...

Viime yönä tajusin että jos haluan voittaa itseni ja todistaa muille, on minun annettavani nyt laihtumiselleni kaikki! Minun on todella käytävä täällä ja keskityttävä vain hyppimään vaaálla ja pidettävä vatsani tyhjänä! Tämä on tällä hetkellä ehkä tärkeintä elämässäni. En tiedä miksi, haluan vain että muut nyt taas huomaisivat minut. Haluan näyttää ihmislle mitä heidän kritiikkinsä ja satuttaminen aiheuttavat. En tiedä onko se juuri tämä laihtuminen mikä saa minut onnelliseksi vai tieto siitä että näin minä voin satuttaa heitä...

Niin, eli nyt voisin alkaa pitää ruokapäiväkirjaa ja painonpudotus seurantaa... jokaisen päivän lista syödyistä, oksennetuista, kulutetuista kaloreista ja aamuinen punnitseminen! Kiitos teille:) pidetään myös lasiluuranko-sivut vahvoina. Haleja kaikille!

Ihanaa päivää kaikille!
Mahtava viikonloppu takana! Pe karaoke-ilta ystävällä ja sama meno la, heti idolsin jälkeen baariin! Ja eilen nolasin itseni pahasti. Olen niin säälittävä! Soitin exälleni ja sanoin rakastavani häntä, mikä oli todella huono idea...hän oli tyttöystävänsä luona. Ajatus siitä että he olivat siellä kaksistaan lämpimän peiton alla toistensa syleilyssä ja minä...kännissä, yksin, jossain meluisassa baarissa puolituttujen kanssa, yrittäen unohtaa itsensä, piiloutua sinne samaan joukkoon unohtaen kaikki murheet, sai minut voimaan pahoin. Tuli tunne juosta pakoon. Minne vain. Päästä pois...päästä pois siitä kivusta mikä oli niin äkkinäisesti tullut. Tiesin miten yksin olin, vaikka parhaat ystäväni olivat pöytämme ympäröimänä. Yksinäisyydellä tarkoitan juuri sitä kun vaihtaisit paikkasi mielummin sinne peiton alle, toisen iholle, lähelle halittavaksi...

On vaikea luopua jostain mitä rakastaa. Olen usein niin yksin ja surullinen, enkä toivoisi mitään muuta kuin hänet vain vierelleni sanomaan sitä samaa ja pitämään sylissä. Toisen lämpö, hengitys ja tuoksu... en ikinä saa niitä takaisin. Olen niin surullinen..:(

Mutta se niistä suruista, on mulla hyvääkin kerrottavaa!!!Jeee<3<3<3<3<3<3<3<3
Tänään punnitsin itseni ja järkytyksekseni huomasin painon laskeneen 44, 8!!!! en voi uskoa tätä!:) söinkin kyllä todella vähän viikonlopun aikana, mutta juotua tuli kyllä monen sadan kalorin edestä. Olen lähes ensimmäisessä tavoitteessani, se 44 mutta muutin sen 40:een. vielä reilu neljä kiloa...<3
Ja voin kyllä oikeestaan aivan mainiosti. Hieman väsyttää ja aina silloin tällöin meinaa pyörtyä.
Laitan pian uusia kuvia!

Kävin läpi myös suntuubin sivuja ja lueskelin kommentteja läpi... Muakin itkettää lukea teidän juttuja ja tarinoita:´( mä toivon jokaiselle pienen sydämmeni pohjasta kaikkea hyvää ja tosi paljon jaksamisia...

Hei rakkaat! Mä teen aina tällässiä ihme ilmestymisiä kuukausien välein. Oon todella huono käymään koneen äärellä. Voin hetki sitten todella huonosti:( erosin nyt lopullisesti siitä miehestäni ja se oli rankkaa, nyt sillä on uusi nainen, joka hänen sanojensa mukaan; on normaalipainoinen, syö terveellisesti! Olen niin pahoillani että en ole täydellinen. Rakastan häntä vieläkin. Olen elänyt monenlaisessa ikävässä suhteessa mutta en ikinä ollut tuntenut oloani niin hyväksi kuin hänen kanssaan:(

Noh, mutta nyt voin täysin keskittyä itseeni ja niin olen tehnytkin! Pudotin painoa vielä vähäsen, mutta putki jatkuu kovaa vauhtia! tällä hetkellä painan suunnilleen 46,(en ole vähään aikaan uskaltanut vaaálle), otin histenpidennyksen, olen hankkinut kauniin rusketuksen, aloittanut baletin (parin vuoden tauon jälkeen), urheillut enemmän kuin koskaan! Vielä sitä painoa alemmas ja olen lähes täydellinen. Ette usko miten onnellinen olen! Jouduin uusimaan koko farkku-varastoni, sillä kaikki putoavat päältä. Tavoite painoni on tällä hetkellä 40! Tiedän että pystyn siihen, voitan itseni ja kaikki jotka eivät usko minun siihen pystyvän.

Saatte luvan hukkua mut kun en ole täällä käynyt, mutta olen yrittänyt ylläpitää suntuubin sivuja...:/ anteeksi taas. Mitenköhän saisin itseni käymään täällä. Jos tekisin itseni kanssa sellaisen komprpmissin että kirjoitan tänne joka tiistai ja torstai!? Haluaisin teille jokaisella saman tunteen kun mulla tällä hetkellä, miten rakkaat voin auttaa!? Oon miettinyt muuten et oisko hyvä idea jos tekisin kaikille halukkaille jotka haluavat kuulua "lasiluuranko/ana" yhteisöön, samanlaiset käsinauhat niin voimme tunnistaa toisemme. Mä voisin tehä jokaiselle sellaset... kertokaa mielipiteenne.

Girls, I did it! Nyt olen ylpeä ja jatkan painon pudottamista. Olen onnellisempi kuin koskaan:) Ja jälleen kerran pyydän anteeksi kaikkea...:( Toivottavasti voin rohkaista nyt teitäkin jaksamaan... Kiitos rakkaat kaikesta. Ovathan kaikki edelleen kunnossa ja mukana!?:)

Täällä taas...

Tiedän rakkaat, olen ollu kauan taas poissa ja pyydän anteeksi..:(
Oli iso juttu tässä meneillään, nimittäin muutin Tampereelta Helsinkiin ja alko uus työ ja kaikkee, mutta nyt oon kunnolla asettunu tänne ja saanu elämän taas rullaamaan:) Ihana uus kaupunki, uudet kuviot ja uus elämä... Mahtava taas päästä katsomaan mitä teille kuuluu!

Mun tilanne oli reilu viikko sit todella hyvä! Asuin hetken ystäväni luona ennen muuttoani kaksi viikkoa ja laihduin todella paljon! En päässyt punnitsemaan itseäni nimittäin sillä ei oo vaakaa, mutta vaatteet roikkuivat päällä<3 varmaan ainakin kyllä pari kolme kiloa... Sitä ei pysty vaan syömään kun toinen on koko ajan vieressä. Ja oksentelut jäi:) Mutta nyt muuton jälkeen alko menee taas vähän huonommin, sorruin oksentamaan useita kertoja, vaikka lupasin että sen on loputtava nyt. Ahdisti, tunsin vain oloni niin yksinäiseksi... No, johtuu kai kaikesta muutoksesta, mutta nyt se alkaa mennä ohi. Lihoin taas pikkasen, tai ainakin tuntuu siltä, niin ällöttävän turvonnut olo! En ole uskaltanut vaaálle...jos odotan viikonloppuun ja yritän olla syömättä. En ahdistuisi painosta sitten niin paljon... Mutta tiedän että pystyn siihen taas. Kaksi viikkoa sitten olin niin loistavalla mallilla! Laihduin huimaa vauhtia, pystyn siihen taas! Ihan varmasti. Käyn ruokakaupassa vaan kerran viikossa ja niillä ostoksilla mun on pärjättävä koko viikko. Elimistö tottuu siihen niin nopeasti...

Hävettää myöntää, mutta tulin nyt vasta pitkän ajan jälkeen käymään täällä tänään ekaa kertaa viime kerran jälkeen... Olin unohtanut miten paljon voimaa täältä sain aina. En jaksaisi ilman teitä. Kiitos<3 En voi hetkeen muuten nyt laittaa uusia kuvia, sillä hajotin läksiäisissäni mun kameran:D Pakko ostaa uus kun rahatilanne on parempi. Kirjoittelen taas piakkoin... No heti huomenna!:D Nyt en aio olla enää poissa täältä, sillä hassua, olen huomannut että aina kun lakkaan käydä täällä ja lasiluuranko-sivuillani niin sorrun syömään, masennun, annan otteen lipsua. Mun täytyy käydä täällä! Teidän ja itseni takia! Rock you girls!!:D Me pysytään vahvoina! Älkää vaan luovuttako. Haleja kaikille<3

Ana, my friend forever<3

Ihana ana... Jollain kierolla tavalla se vain antaa lohtua ja voimaa. Miten saatoin antaa sen kadota pois elämästäni kun se on ainoa jota tarvitsen. Meinasin parantua, annoin itselleni mahdollisuuden yrittää muuttaa elämääni. Olen tehnyt paljon lupauksia ja ollut epävarma päätöksissäni ja teoissani. Tein virheen. Se mitä jotkut sanovat "normaaliksi" elämäksi, on valhetta. Se on yhtä paha todellisuus, oikeastaan vielä pahempi kuin meidän ana-maailma. Me olemme vahvempia siinä että meillä on täysi kontrolli itseemme mutta myös muihin ihmisiin. Voimme hallita ja manipuloida kaikkea. Ja kun menetämme jonkun ihmisen tekomme takia, älkää huoliko, ihmisiä tulee aina uusia. En koskaan aio menettää rakasta ana-ystävääni enää kenekään takia. Tästä alkaa taan uusi päivä..uusi kausi:)

Mutta tämä lupaus pitää: Lupaan päästä siihen kuntoon että voin olla teille todisteena siihen että minä, me pystymme tähän! Emme anna kenenkään ulkopuolisen murtaa tavoitteitamme. Näytän muille mitä he ovat saaneet aikaan yrittäessään tuhota minut. Minä pystyn tähän sillä olen vahva!

Niin ja pituuttani kyseltiin, olen 163. Painoa ei luojan kiitos ole tullut kuin kilo tai kaksi, en ole hirveästi uskaltanut vaaálle... Mutta nyt tämän viikon pidän itseni nälkäisenä ja hyppään vaaálle sitten sunnuntaina. Toivon että se ei olisi paljon..:(
44 kiloa, täältä tullaan!

Näin unessani pedon autiomaassa.
Se metsästi ihmisiä,
vieden heidän sydämensä.
Se tarvitsi niitä
täyttääkseen tyhjän reijän rinnassaan.
Kysyin siltä- Eikö yksin sydän riittänyt?
ja se sanoi etsivänsä erityisen suuria.
Minä revin omani irti
ja annoin sen sille.
Se menetti kyvyn metsästää
ja reikä sen rinnassa katosi.
Tunsin menettäväni kaiken.
Muistot valuivat verivanoina
tyhjästä reijästä
pitkinä siimoina hiekalle.
Tunteet satoivat pisaroina
samaan lätäkköön
ja viimeinen pisara,
kykyni rakastaa itseäni
putosi keskelle sitä kaikkea.
Peto katosi,
mukanaan minun sydämeni.

Heippa, taas täältä...
Joo, tiedän, olen ollut paljon poissa. Elämä osaa vaan olla joskus niin helvetin vaikeeta! Erosin poikaystävästäni, bulimia tuli takaisin taas todella pahana... pelkäsin että kuolen kaikkeen kipuun mitä munkin pieneen kylmään sydämeen mahtuu. Uskomatonta miten paljon voi sattua. Olen paininut työn, koulun ja ihmissuhdesotkujen kanssa ja jouduin taas ikävään tilanteeseen juomiseni takia.

Kaipaan poikaystävääni, se oli ainoa jonka vuoksi jaksoin yrittää, jaksoin välittää itsestäni...nyt tuntuu, että olen taas niin voimaton, periksiantaja. Hän sai mut unohtamaan kaiken ikävän, elämästä saattoi nauttia, tunsin itseni kauniiksi, tärkeäksi. Söin paremmin, se ei enää ahdistanut. En tuntenut itseäni lihavaksi. Ja oksentelu oli loppunut täysin. Mutta nyt kun olen menettänyt sen mikä piti kaiken kasassa, koko vaivalla tehty työ romahti. Kaikki on yhden tekevää.

Olen todella surullinen, mutta samalla sisälläni on myös jonkinlainen viha. Ehkä petetyksi tai yksin jätetyksi tullut tunne, joka haluaa oikeutta. Haluan näyttää ihmisille. Haluan tuhota ja viedä heiltä jotain. Heräsin taas tähän todellisuuteen joka joka kerta toistuu eteeni. Anoreksia on ainoa josta saan lohdutusta. En vain jaksa enää. Ette usko, mutta te ollette olleet ainoita jotka ovat kyselleet minua viime viikkoina ja kuukausina... Anoreksia on minun elämäni, tästä eteenpäin teen kaikkeni sen puolesta, annan sille kaikkeni. Se ottaa minut avosylin vastaan, eikä koskaan päästä otteestaan. Se on aina kanssani. Se saa nyt muuttaa sydämeeni ja tuhota sieltä kaiken tarpeettooman. En anna kenenkään enää ikinä tulla lähelleni, koska ihmiset lähtevät. Pahemmalta tuntuu tulla jätetyksi kuin olla aina yksin. Mitä ikinä saatkin, menetät sen.

Anoreksia on minun elämäni, tästä eteenpäin teen kaikkeni sen puolesta, annan sille kaikkeni. Se ottaa minut avosylin vastaan, eikä koskaan päästä otteestaan. Se on aina kanssani. Se saa nyt muuttaa sydämeeni ja tuhota sieltä kaiken tarpeettooman.