Olen kirjoittanut koko tämän 7 vuoden ajan päiväkirjaa, en tosin päivittäin tai edes kuukausittain, mutta siitä löytyy tekstejä jopa ajoista joita en edes muista, olin aivan pikku tyttönen silloin. Tänään pitkästä aikaa selailin sitä...
Kun minulla alkoi anoreksia, en edes tiennyt mitä se oli. Perheessäni oli tuolloin paljon ongelmia, lähinnä huonosti sujuneen vanhempieni ero ja isoveljeni takia. Jouduin nuorempana, siinä 10 vanhana ottamaan jo todella paljon vastuutaperheen hyvinvoinnista. Äitini oli todella harvoin kotona, isä ei halunnut pitää yhteyttä ja jouduin hoitamaan minua kolme vuotta nuorempaa veljeäni. Minulla ei ollut ikinä aikaa ystävilleni ja kannoin suurta huolta taloudentilanteestamme sekä äitini ja pikkuveljeni hyvinvoinnista. Paineet kasvoivat, enkä enää jaksanut. Ja jotenkin...en vain enää syönyt. Sehän huomattiin heti ja asialle yritettiin tehdä jotain.
Muistan aina miten pelkäsin kun puhelin soi. Äitille soitettiin lääkäristä, äiti soitti sukulaisille, kaikki puhuivat minusta selkäni takana. Kuiskittiin. Koulussa opettajat vahtivat. En ollut missään turvassa, vaikka se olisi ollut sillä hetkellä ainoa mitä tarvitsin. Monesti äitini pakotti minut syömään edessään ja hänen uusi miesystävänsä oli mukana pakottamassa. Kaikki kysyivät miksi teet tätä? Tajuatko että satutat myös meitä? Miksi et vain syö? Ja voitteko uskoa, olisin niin halunnut vastata heille, mutta en tiennyt itsekään. Nämä kysymykset saivat minut vain joka kerta itkemään. En koskaan voinut puhua niistä ääneen. Miksi kaikki kyselivät? Miksi hei eivät vain olisi istuneet viereeni, halanneet ja sanoneet: "Ei hätää. Me ollaan tässä."
Bulimialla uskottelin heille parantuneeni. Anoreksia palasi uudelleen...mutta tällä kertaa kukaan ei enään jaksanut auttaa. Syömishäiriö oli jo vuosien mittaan saanut minut puolelleen, enkä yksin pystynyt taistelemaan sitä vastaan. Annoin sen saada minut. Siitä päivästä lähtien kun sairastuin, menetin elämäni, menetin itseni.
Moni ajattelee että kyse on vain laihduttamisesta, oksentelusta, syömättömyydestä... Ei. Eräs ihminen sanoi minulle: "Pidemmällä aikavälillä tuut huomaamaan että se vaikuttaa kaikkeen. Sä alat henkisesti voimaan niin huonosti että sä romahdat." En uskonut tai ymmärtänyt. Nyt kun katson elämääni, niin syömishäiriön vuoksi joutuu todellakin menettämään paljon! Menetin lapsuuteni, perheen ja ystävät (he eivät tahdo kuulla jos minulla menee huonosti, eivätkä koskaan luota minuun), terveyteni...:( Ja kun puhuin siitä että, alkaa henkisesti voimaan huonosti...
Jos katsotaan 4 vuotta taaksepäin, kun oli 16, aloin viiltelemään itseäni ja varastamaan tuttujeni reseptilääkkeitä. Söin niitä silloin bulimia oli pahana, oksensin jopa 5 kertaa päivässä. En jaksanut enää mitään ja elämän halu oli kadonnut. Bulimia helpottui, en oksentanut enää niin usein ja painoa alkoi tippumaan. Pitkään elin niin, kunnes taas romahdin, en taaskaan välittänyt itsestäni ja aloin elää huolettomasti:
Mukaan kuvioihin tuli viina. Kävin todella usein viihteellä ja viikottain oksentelin, harrasti seksisuhteita ja yhdenillan juttuja. Annoin ihmisten satuttaa ja käyttää hyväkseen itseäni. Äitini heitti minut pihalle ja muutin omaan asuntoon. Ikinä en ollut tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin silloin. Ikää oli kertynyt jo 18. Bilettäminen jatkui ja aloin käyttää huumeita. Pää sekosi enkä jaksanut enää elämääni, joten vedin kourallisen lääkkeitä (olin vuosia kerännyt niitä mm. mieliala- ja unilääkkeitä) Jollain ihmeen kaupalla heräsinkin seuraavana aamuna ja menin viikoksi äidilleni. Asiasta ei koskaan puhuttu (ne lääkkeet olivat perkele vanhentuneet:D)
Pääsin taas jaloilleni, mutta edelleen voin huonosti. Taas hetken pystyin sitä peittää. Viiltely alkoi uudelleen pitkän tauon jälkeen, mutta tällä kertaa se oli paha. Haavat olivat syvempiä ja jättivät kehooni ikuisia jälkiä:( En jaksanut elää ja ajauduin taas viinaan ja huumeisiin. Ehkä kaikki nämä hölmöilyni olivat vain avunhuutoa. Jatkoin tätä elämää kauan, niin kauan että lopulta huomasin että minulla ei ollut muuta jäljellä kuin yksi todella hyvä ystäväni ja kotini. Hän antoi minulle kaksi vaihtoehtoa. Huumeet vai hän. Yhdessä selvisimme ja saimme minut ylös. Hetken elin taas onnellisesti, kunnes masennuin pahasti ja aloin juomaan, joka lopulta päätyi itsemurha yritykseen. Ystäväni soittamalla abulanssilla vatsahuuhteluun sairaalaan jonka jälkeen aloin säännöllisesti käymään terapiassa. Ensi kertaa elämässäni, 20 vuotiaana, hain apua. Nyt olen lopettanut terapian, koska se ei auta minua.
Tässä nyt olen. Ja mitä minulla on jäljellä.... Syömishäiriö saa sinut henkisesti voimaan pahoin ja alat satuttamaan itseäsi. Siksi en toivo tätä kenellekään. Tiedän että romahdan aina uudelleen ja uudelleen, kunnes keho ei anna enää myöden. Kaikki tämä, vain sen takia että haluan jonkun rakastavan minua, että joku vain pitäisi huolta...
En tiedä miksi annan syömishäiriön olla elämäni. Se saa minut tuntemaan itseni vahvaksi. En voi elää ilman sitä. Ja edelleen ehkä uskon että ihmiset hyväksyvät minut vain jos olen parempi. Haluaisin olla oma itseni, mutta en osaa, enkä koskaan uskalla yrittää. Jos yritän, menetän syömishäiriön. En tiedä miten kykenen elämään ilman sitä. Ilman sitä olen vain huono ja epätäydellinen ihminen.
