Ana, my friend forever<3

Ihana ana... Jollain kierolla tavalla se vain antaa lohtua ja voimaa. Miten saatoin antaa sen kadota pois elämästäni kun se on ainoa jota tarvitsen. Meinasin parantua, annoin itselleni mahdollisuuden yrittää muuttaa elämääni. Olen tehnyt paljon lupauksia ja ollut epävarma päätöksissäni ja teoissani. Tein virheen. Se mitä jotkut sanovat "normaaliksi" elämäksi, on valhetta. Se on yhtä paha todellisuus, oikeastaan vielä pahempi kuin meidän ana-maailma. Me olemme vahvempia siinä että meillä on täysi kontrolli itseemme mutta myös muihin ihmisiin. Voimme hallita ja manipuloida kaikkea. Ja kun menetämme jonkun ihmisen tekomme takia, älkää huoliko, ihmisiä tulee aina uusia. En koskaan aio menettää rakasta ana-ystävääni enää kenekään takia. Tästä alkaa taan uusi päivä..uusi kausi:)

Mutta tämä lupaus pitää: Lupaan päästä siihen kuntoon että voin olla teille todisteena siihen että minä, me pystymme tähän! Emme anna kenenkään ulkopuolisen murtaa tavoitteitamme. Näytän muille mitä he ovat saaneet aikaan yrittäessään tuhota minut. Minä pystyn tähän sillä olen vahva!

Niin ja pituuttani kyseltiin, olen 163. Painoa ei luojan kiitos ole tullut kuin kilo tai kaksi, en ole hirveästi uskaltanut vaaálle... Mutta nyt tämän viikon pidän itseni nälkäisenä ja hyppään vaaálle sitten sunnuntaina. Toivon että se ei olisi paljon..:(
44 kiloa, täältä tullaan!

Näin unessani pedon autiomaassa.
Se metsästi ihmisiä,
vieden heidän sydämensä.
Se tarvitsi niitä
täyttääkseen tyhjän reijän rinnassaan.
Kysyin siltä- Eikö yksin sydän riittänyt?
ja se sanoi etsivänsä erityisen suuria.
Minä revin omani irti
ja annoin sen sille.
Se menetti kyvyn metsästää
ja reikä sen rinnassa katosi.
Tunsin menettäväni kaiken.
Muistot valuivat verivanoina
tyhjästä reijästä
pitkinä siimoina hiekalle.
Tunteet satoivat pisaroina
samaan lätäkköön
ja viimeinen pisara,
kykyni rakastaa itseäni
putosi keskelle sitä kaikkea.
Peto katosi,
mukanaan minun sydämeni.

Heippa, taas täältä...
Joo, tiedän, olen ollut paljon poissa. Elämä osaa vaan olla joskus niin helvetin vaikeeta! Erosin poikaystävästäni, bulimia tuli takaisin taas todella pahana... pelkäsin että kuolen kaikkeen kipuun mitä munkin pieneen kylmään sydämeen mahtuu. Uskomatonta miten paljon voi sattua. Olen paininut työn, koulun ja ihmissuhdesotkujen kanssa ja jouduin taas ikävään tilanteeseen juomiseni takia.

Kaipaan poikaystävääni, se oli ainoa jonka vuoksi jaksoin yrittää, jaksoin välittää itsestäni...nyt tuntuu, että olen taas niin voimaton, periksiantaja. Hän sai mut unohtamaan kaiken ikävän, elämästä saattoi nauttia, tunsin itseni kauniiksi, tärkeäksi. Söin paremmin, se ei enää ahdistanut. En tuntenut itseäni lihavaksi. Ja oksentelu oli loppunut täysin. Mutta nyt kun olen menettänyt sen mikä piti kaiken kasassa, koko vaivalla tehty työ romahti. Kaikki on yhden tekevää.

Olen todella surullinen, mutta samalla sisälläni on myös jonkinlainen viha. Ehkä petetyksi tai yksin jätetyksi tullut tunne, joka haluaa oikeutta. Haluan näyttää ihmisille. Haluan tuhota ja viedä heiltä jotain. Heräsin taas tähän todellisuuteen joka joka kerta toistuu eteeni. Anoreksia on ainoa josta saan lohdutusta. En vain jaksa enää. Ette usko, mutta te ollette olleet ainoita jotka ovat kyselleet minua viime viikkoina ja kuukausina... Anoreksia on minun elämäni, tästä eteenpäin teen kaikkeni sen puolesta, annan sille kaikkeni. Se ottaa minut avosylin vastaan, eikä koskaan päästä otteestaan. Se on aina kanssani. Se saa nyt muuttaa sydämeeni ja tuhota sieltä kaiken tarpeettooman. En anna kenenkään enää ikinä tulla lähelleni, koska ihmiset lähtevät. Pahemmalta tuntuu tulla jätetyksi kuin olla aina yksin. Mitä ikinä saatkin, menetät sen.

Anoreksia on minun elämäni, tästä eteenpäin teen kaikkeni sen puolesta, annan sille kaikkeni. Se ottaa minut avosylin vastaan, eikä koskaan päästä otteestaan. Se on aina kanssani. Se saa nyt muuttaa sydämeeni ja tuhota sieltä kaiken tarpeettooman.